Ja tapahtui niinä päivinä.....

rv 40+3 eli keskiviikkona 23.6. heräsin 4.45 vatsakipuun josta arvasin heti että tämä oli nyt se supistus. Ei kovin kipeä, eikä kiristävä tunne vaan ihankuin kuukautiskipu mutta koska se selkeästi alkoi ja loppui, tiesin et tää on nyt sitä. Niitä tuli joidenkin kymmenien minuuttien välein ja kesti n 20 sekuntia kerrallaan. Aika äitipolille oli muutenkin varattuna klo 9.20 joten en pitänyt mitään hoppua ja patistin isännänkin töihin hetkeksi. (Luulin että aika oli käynnistystä varten, mutta siellä vasta kuulin että se olisi tehty vasta maanantaina koska osasto oli niin täynnä. Olo oli kuin Jeesuslapsen äidillä: meillä ei ole sijaa majatalossa)

Polilla katsottiin et ei vielä paikat auennut ja pitkällisten odottelujen jälkeen sanoivat että voitaisiin mennä kotiin. Tähän en enää suostunut, sillä olin hermot kireellä ainaisen odottelun ja epämääräisten informaatioiden takia. Suostuivat ottamaan tarkkailuhuoneeseen. Supistukset alkoivat hiipumaan ja itseä suoraan sanoen vituttamaan. Ei kai tämä nyt tähän jäänyt. Kello alkoi lähentyä jo kuutta illalla ja supistukset olivat harvoja ja vähemmän kivuliaita niin suostuttiin kuitenkin antamaan yksi käynnistävä tabletti. Jäin innolla odottamaan tapahtuvaa vaikka varoiteltiin ettei mitään välttämättä tapahdukaan. Alkoi tapahtua ja ysiltä olin jo aikas kipiä ja sain kipulääkkeen piikillä. Olin aina luullut että supistus on nimenomaan supistava tunne, kiristävä vanne joka kovettaa mahan ihan näkyvästi, mutta mulla se oli vain selkeä mahakipu joka alkoi ja loppui. Laskettiin kännyn ajastimella välejä, jotka oli 6-10 minuuttia ja kesto 40-90 sekuntia. Isäntä kölli vieressä ja katsoi peliä, itse sain torkahdettua aina supistusten välissä.

N. yhden aikaan yöllä olo oli jo aika tuskainen ja siirryttiin saliin. Tipat sun muut paikalleen ja viimeistä kertaa pääsin vessaankin kävelemään. Ilokaasua naamaan ja sitten mentiinkin jo ihan muissa maailmoissa. En tarkkaan tiedä mitä seuraavina tunteina tapahtui, olin aivan sekaisin, kuulin pääni sisällä ääniä, sanoja lapsuudesta ja serkkupojan puhetta voimakkaasti murtaen. Isäntä oli aivan ihana pitäen kädestä kiinni, samoin kätilöopiskelija ihan kymppi plus. Kello taisi olla jotain kolme yöllä kun sain epiduraalin ja se vei kivut aika kokonaan, samoin tunnon vasemmalta puolelta. Mutta veipä se koko supistuksetkin. Pitkään henkilökunta tappeli jonkun laitteen kanssa ja asentelivat anturoita vauvan päähän. Kun omat supistukset alkoivat hiipumaan, piti niitä tipalla lisätä. Tämä tuotti taas lisäongelmia. Yhtäkkiä tuli käsky kontilleen ja happea ja jotain suihketta suuhun. Onneksi heti ei kerrottu että supistukset tulee tipan vuoksi jotenkin liian tiheään välillä ja se romahduttaa sikiön sydänäänet. Kamala paniikki. Tätä jatkui jonkin aikaa, välillä tippa kiinni, suparit loppuu ja sit taas lisäpotkua ja sydänäänet romahtaa. Alkoi olla hätä mitä nyt oikeen tehdään. Taisi olla jo aamuyhdeksän kun epiduraali rupesi lakkaamaan ja kivut taas ihan valtaisat. Olin pitkään ollut 4 cm auki eikä edistystä mihinkään. Lääkäri päätti että vielä kokeillaan lisätä supistuksia lisäävää lääkettä, jos sydänäänet heikkenee, mennään sektioon. Tämän kuultuani en enää voinut keskittyä muuhun kuin odottaa että "pääsisin" leikkuriin. Kivut olivat mielettömät. En tuntenut mitään supistuksia tai ponnistustarvetta, jatkuvaa tasaista tuskaa vain. Teki mieli hakata maha irti. Alapää tuntui räjähtävän. Olin kai jo enemmän auki ja sanottiin että sitten tulee puudutusta kun tarve ponnistaa. Ilokaasu ei enää auttanut. Eikä kyllä mikään. Sanoin jo että nyt työnnyttää ja sain piikit kohdunkaulaan, mutta sekin taisin olla liian aikaisin. Painetta tuntui alapäässä mutta ei suurta tarvetta ponnistaa. Siihen kuitenkin ryhdyttiin koska olin muuten valmis.

En tuntenut minkäänlaista edistystä asiasta ja teki mieli alkaa jo kerjäämään sektiota. En onneksi kai kauheasti kiukutellut henkilökunnalle. Välillä he kyselivät missä mättää kun vaan huusin ja itkin ja teki mieli laittaa kintut yhteen ja lähteä pois. Sektio oli pakkomielteenä päässäni enkä olisi enää jaksnut yhtään yrittää. Minuutit tuntui tunnilta. Kätilö sanoi että imukuppia harkitaan kun on ponnistettu tunti. Se tuntui päättymättömältä painajaiselta. Ponnistin kuitenkin vaikken tuntenut mitään tarvetta tai supistuksia. En tuntenut myöskään minkään liikkuvan missään vaikka kätilöt kovasti näkivät jo tukkaa. En tiedä missä vaiheessa, mutta yhtäkkiä paikalla oli paljon henkilökuntaa ja jalkatellinkejä laitettiin paikalleen. Imukupin kiinnitys lisäsi tuskaa. 3 ehkä 4 kertaa puserrettiin ja sain vähän tukea ja voimaa lisää kätilöltä. Paikat tuntui repeävän ja imukuppi lähti irti mutta yhtäkkiä vaan sanottiin että pää on ulkona. Kipu loppui siihen paikkaan ja kropan ulostulo tuntui jo helpotukselta. Kuului rääkäisy. Tyttäreni oli ulkona.

Jälkikäteen kuulin että kesto oli säännöllisistä supistuksista 14h 45 minuuttia ja ponnistuvaihe 36 minuuttia (vain!). Tunsin itseni epäonnistujaksi synnyttäjänä. Miksi se oli minulle niin vaikeaa, miksi en jaksanut yrittää kovempaa loppua kohden? Olisiko kaikki mennyt nopeammin ja ilman imukuppia jos olisin vain väkisin yrittänyt? Miksi tunsin että sektio oli ainoa ratkaisu enkä halunnut enää edes yrittää muuta? Ajatteleeko henkilökunta minun olevan ihan luovuttajatyyppi? Kuvitella, tälläisia ajatuksia pyörii päässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Leikkausalinkin sai käyttöön joku muu kovempaan tarpeeseen. Itse selvisin neljällä tikillä epparista enkä tikkausta edes tuntenut. Kyllä meikäläisen mieli on ihmeellinen.

edit. 29.6. ... Unohdin muuten kokonaan että epiduraalista tuli myös ihan järkyttävä tärinä. Jalat hakkas ku horkassa monta tuntia. En tiedä oliko salissa vielä jotenkin kylmä, mutta tutina oli mieletön.