Joskus viime marraskuun alussa tämä päivä kirjattiin ylös. Silloin se tuntui niin kaukaiselta ajatukselta, mutta tässä sitä ollaan. Vaikka 5% vauvoista syntyy laskettuna päivänä, on tässä tiettyä maagisuutta kuitenkin. Nyt se päivä on. Tänään.

Viime yönä olin varma että lähtö tulisi. Ei siis mitään fyysisiä tuntemuksia, päässä vaan sellainen ajatus et kohta mennään. Aamulla heräsin kuitenkin mahan kanssa.

Tunteet heittää laidasta laitaan. Mitä vielä pitää tehdä, mitä vielä voin/ehdin tehdä ennen kuin koko maailma muuttuu? Olenko varmasti valmis? Missä peruutusnappi? Osaanko mitään, opinko mitään? Onko oma elämä nyt loppu?

Viime viikon olin niin kiukkuinen kuin ampiainen. Sääliksi kävi sitä joka kanssani asuu. Varoitin kyllä että pinkeä kuin viulunkieli on tämän mamman hermo mut liekö se lohduttaa. Onneks muisti on niin hapero etten ole edes varma olenko aiheuttanut pahaa mieltä muissa ympärillä kävässeissä. Onneksi olin lähinnä kotona. Ketä nyt lohduttaa se tieto et se on vaan raskaana, jos ihminen on täysi kusipää.

Mutta tänään taas toinen mieli. Ärtyneisyys vaihtui viime hetkien paniikkiin, odotukseen ja kaipuuseen. Telkkarin ruudussa pikkuinen en näytä enää niin pikkuiselta. Se on nyt valmis ihminen joka vaan tarraa viimeisiä päiviä turvassaan. Koska nyt puhutaan enää päivistä, ei viikoista. Ehkä jopa tunneista. Who knows.

Maaginen luku rv 40+0.