Tyttö juttelee kovasti, välillä on niin paljon asiaa että oikein harmittaa kun mitään ei ymmärrä. Äiti sana tunnistettu, muuten sellaistaa äbyy ja tätätätä. Konttausvauhti on huimaa ja millään ei malteta istua paikallaan kun seisomaankin voi nousta. Tukea vasten tietenkin. Alalaatikot ja kaapit vaarassa kun pieni tutkimusmatkailija haluaa kaikkea ihmetellä. Kahdella pienellä flunssalla ollaan selvitty tähän asti. Heti kun imetys lakkasi, tuli ensimmäinen. On se äidinmaito vaan sellaista terveysjuomaa.

Päiväkoti käyty tsekkaamassa ja viikon päästä tämä äiti palaa töihin! Niin se aika vaan meni vaikka vielä syksyllä tuntui siltä ettei aika kulu millään. Juuri kun likka alkaa olla sosiaalinen ja omatoiminen... no saapahan tarhassa sitten kavereita eikä tarvii äitin naamaa katella päivät pitkät.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä näin. Vauvavuodesta melkein jo selvitty ja helpolla päästy, nykyään vain nukkumaan meno on taistelua. Aino saattaa olla ainokainen vaikkei koskaan pidä sanoa ei koskaan....

Aino pienokainen on jo 7 kk ja 3 vkoa. Eilen oli ensimmäinen hammashoitaja käynti ja niin siellä vaan pilkotti se eka nökönenkin! Kiukuttelua ikenille ei ole pitkään aikaan ollutkaan joten salakavalasti se sinne hiipi. Likka on myös muuttanut omaan huoneeseen ja nukkua porskuttaa 11-12 tuntia unta putkeen. Eli yösyötöt jäi ja tissimaitoa saa enää illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä. Nyt kun oppisi muistamaan sen hampaiden pesun kanssa.

Tyty ryömii kovaa tahtia, kontilleenkin nousee hetkeksi. Istuminen ei vielä kiinnosta kuin syöttötuolissa. Omaa tahtoa löytyy jo ja kovasti nauretaan ja viihdytetään isiä ja äitiä. Elämä on soljunut eteenpäin tasaseen tahtiin ja kun pahin väsymys on ohimennyttä, osaa sitä ihastella vaaviaankin taas ihan eri tavalla. Kyllä nukkuminen vaan tekee hyvää. Ja kivaa että sitä voi tehdä taas miehensä vieressä vaikkakin olihan se ihanaa pötkötellä oman pötkönsäkin kanssa.

Tuttava oli kerran sanonut että sano kuka mitä tahansa niin ensimmäinen puoli vuotta on yhtä helvettiä. No, ei se nyt ihan helvettiä ollut mutta toisaalta ymmärrän pointin. Olihan se rankkaa ja vaikeaa. Nyt tuntuu niin helpolta ja onneksi meille on siunaantunut noinkin helppo vauva. Pitänee koputtaa puuta, eihän sitä tiedä millaista elo alkaa olemaan kun liikkuminen lisääntyy mutta onpahan ollut ainakin tämä levähdysjakso välissä.

Yksinäistä välillä tietty on, etenkin nyt kovien pakkasten aikaan kun ulkoilu on boikotissa. Helpompaa jäädä kotiin muutenkin kuin alkaa pakkaamaan kauheeta vaatekertaa jos edes autoillen menisi johonkin. Mutta aika aikaa kutakin. Töiden alkaminen lähestyy ja odotellaan tietoa päiväkotipaikasta. Huh. Ei tahtoisi vielä mutta elämän realiteetit otettava vastaan. Rahaa on saatava että voi elää.

Mutta kaikkeen tottuu. Totuinhan tähänkin ja osaan jo kyseenalaistaa lehtien ja netin neuvot ja ohjeet. Minä olen lapseni äiti ja teen niinkuin parhaaksi näen.

Kyllä tuo tyttö vaan on maailman suloisin vauva.

Aino ainokaisemme on jo 4,5 kk. Nauraa kikattaa, koittaa punkea istumaan, joskus jo kääntyy vattalleen, tunkee kaikki suuhun ja kiukkuaa kutiavia ikeniä. Tule, hammas, jo!

Yöt on rikkonaisia mutta jotenkin sitä vaan säilyy täysjärkisenä, kai ne naisten hormonit on tehty niin. Kyllähän kokonaan nukuttu yö maistuis, mutta silloin kun likka nukkuu hyvin, itse havahtuu. Naapurien meteliin tai muuten vaan. Tyhmää.

Tyttönen päätti että tissimaito on parasta joten pullo on ollut boikotissa jo pitkään. Et eipä tarvinnut harkita imetyksen lopetusta. No, mut oma kroppahan on nyt vauvalla lainassa ja hetken se vaan kestää niin ollaan tyytyväisiä näin. Riekutaan ulkona sit ens vuonna joskus...

Soseet alkaa maistumaan reilun kk:n maistelun jälkeen jo kunnolla. Ylläri et hedelmät kelpaa parhaiten

Vieläkin välillä on aivan pihalla kaikesta eikä millään meinaa tajuta olevansa äiti. Tuo ihana pötkylä on tullut jäädäkseen

Oon nukkunut kaksi yötä tosi huonosti, liian vähän. Mutta kuinka malttaa olla väsy kiukku, kun vierellä nauraa ja jokeltelee maailman suloisin pikkuinen vauva ?

Ainolla on hirveästi karstaa päässä. Any idea kuinka siitä pääsee helpoiten eroon? Ny on rasvattu öljyllä ja voiteella, harjattu ja rapsuteltu. Imetyshetkillä sopivasti pystyy rapsuttelemaan ;) Jos toinen kerta voi vääntää tavaraa vaippaan samaan aikaan kun syö niin kyllä silloin saa vähän karstaakin poistella! :)

Eka yökyläily takana, likka oli vallan mallikelpoinen. Nukkuikin harvinaisen pitkään. Mietin meinaako se että korvikkeella paremmat unet? En silti ole valmis lopettamaan imetystä vaikka siinä voisi palkintona ollakin kokonainen nukuttu yö. Kyllä tämän kestää. Kun tietää ettei se ikuisesti jatku. Ehkä jo kk:n päästä?

Vieläkään ei voi puhua et olis säännöllisyyttä päivissä tai öissä, mutta tietyin rutiinein mennään päivä kerrallaan. Tyttö täyttää loppuviikosta 2 kk ja elo helpottanut huomattavasti. Itkut on vähentyneet, samoin mahavaivat mutta edelleen on hyviä ja sit niitä vaikeampia päiviä. Tosin yöt on edelleen rauhallisia, ruokaa kun on masu täys, on hyvä jatkaa unia.

Äidin mieli ja kunto on parempi. Paino putoaa edelleen ja omat väsymys/kiukkuitkut jääneet. Nykyään itkee enemmän onnenkyyneleitä. Vauvaan on rakastunut uudelleen ja syvemmin. Tyttö on seurallinen, hymyilee kovasti ja viihtyy sen verran jo itsekseen et pystyy kotihommiakin tekemään. Ja päivittämään blogiakin välillä :) Outoa olla isännän pitkän loman jälkeen kaksin kotona mutta päivät täytyykin täyttää puuhailemalla ettei seinät kaadu päälle. Vauvajumppa aloitetaan syyskuun alussa. Ihanaa kun helteet ohi ja tulee syksy. Vauvan kehittyessä voi alkaa suunnittelemaan muutakin ohjelmaa kun se ei enää ole vaan sellainen käärö. Itsekin uskaltaa jo lähteä jonnekin kun tietää ettei se herätessään heti vaan itke vaan jokeltelee vaunuissa tyytyväisenä. Äidinmaidolla kasvetaan hyvin ja korviketta saa silloin kun on hoidossa useamman tunnin eli tosi harvoin. Eka yökyläily tiedossa ja se jänskättää kovasti :)

Omaan äitiytteen kasvaa pikkuhiljaa. Ehkä vieläkään ei osaa itseään ajatella ensisijaisesti äidiksi mutta tunteet lasta kohtaan on kyllä niin voimakkaat ettei tällaista osaa sanoin kuvailla. Tuo pienokainen on elämäni tärkein asia.

Ristiäiset menivät hyvin ja ihanaa että sekin jännitys jo ohi. Nyt eletään Ainon kanssa päivä kerrallaan ihmetellen ja ihastellen pienen kasvua ja kehitystä

Ollaan ehkä alettu löytää jo jonkinlaista rytmiä päiviin. Likka herää öisin aina klo 4 ja klo 6 ja käy nukkumaan siinä klo 21-24. Jos kauheen aikasin nukahtaa nii saattaa herätä yheltäkin kerran syömään. Hyvin on mennyt (pitää koputtaa puuta) yösyötöt, heti unta palloon ku maha on täynnä. Iltaisin on ollu rauhattominta. Tyhmää kun ainoot hetket kun lapsi on isänsä kanssa, on se yhtä kitinää. Päivällä kun likka on kuin enkeli. En tiedä valittaako mahaansa vai kuumuutta, mutta ähisee ja puhisee eikä mitenkään ole hyvä. Onneksi ei kovin itke kuitenkaan.

Mamma alkaa fyysisesti olemaan paremmassa kuosissa. Odotan kyllä jälkitarkastusta ja lupaa uimiseen. Kolme viikkoa tulee synnytyksestä huomenna eli ihan hyvään tahtiin kuntoudutaan. Par päivää jo oltu ilman särkylääkettäkin. Ja eilen uskalsin mennä vaakaan, näytti 600 grammaa vähemmän mitä ekalla neuvolakäynnillä!  \0/

Huomannut myöskin että ei oo pinna enää kuin viulunkieli. Härregyyd sitä oli pahalla päällä raskaana etenkin loppuajasta. Ei sitä sillon edes huomannu kun oli niin tottunut et hermot menee heti! Ykskin väärä sana niin ... Onneksi nyt on jo hieman leppoisampi mieli :)

Imetyskin alkanut sujumaan! Tässä on päivä päivältä vaan enemmän rohkeutta ja varmuutta kaikkeen vaikka alkuun oli niin haparoivaa kaikki. Nyt uskaltaa jo lähtee pihallekin rennommalla mielellä: mitäs sitten jos tyttö herää, sitten syötetään missä pystytään....

Kastepäivä buukattu. Jänskää.

Ekat 4 päivää oli valtava euforia. Rakastin koko maailmaa, etenkin tuota pikkuista niin että meinasi pakahtua. Pelotti oikeen et mitä pahaa kohta tapahtuu kun olen niin yli onnellinen. Onneksi mitään pahaa ei tapahtunut, todellisuus vaan kohtasi hormonimyrskyn

Varsinaisesti mikään ei ole yllättänyt vauva-arjessa. Mutta imetys on ollut suuri kompastuskivi. No ei ehkä niinkään, onhan se onnistunut kuitenkin joten kuten joka päivä ja vaavi saa painoa lisää koko ajan, mutta yllätti kuinka monimutkaista se voikaan olla. Olen aina katsonut että äidit vaan lykkää tissin suuhun ja se on siinä. Ei se ihan niin helppoa ollutkaan. Mutta onneks tuokin sujuu nyt jo huomattavasti paremmin kuin esim. viikko sitten. Että kaikkea oppii ja kaikkeen kroppa tottuu.

Synnytyksestä toivuttu ok. Ei vielä olla ihan kunnossa mutta aika parantanut haavat jo melkeen kirjaimellisesti. Omaan kroppaan sitä osaa suhtautua armollisesti. Vattanahkaa on ja se roikkuu. Arpia ei onneksi pahemmin tullutkaan.  Ihmettelin kuitenkin miksi tunsin itseni hirmu naiselliseksi ja jotenkin positiivisella tavalla erilaiseksi kun peilistä näkyi synnyttäneen naisen vartalo. No valtavat tissit tietenkin saa muun kropan näyttämään niin paljon hoikemmalta. Vaakaan en muuten ole vielä uskaltanut, enkä vielä menekään. Tosin usein unohtuu syödä (toisen syömiset on nyt aina etusijalla), joten ei tässä ainakaan lihomaan pääse.

Mutta nyt kroppa taas kertoo että on istuttu liian kauan. Likan viereen köllimään siis.

On meillä maailman suloisin tytär

rv 40+3 eli keskiviikkona 23.6. heräsin 4.45 vatsakipuun josta arvasin heti että tämä oli nyt se supistus. Ei kovin kipeä, eikä kiristävä tunne vaan ihankuin kuukautiskipu mutta koska se selkeästi alkoi ja loppui, tiesin et tää on nyt sitä. Niitä tuli joidenkin kymmenien minuuttien välein ja kesti n 20 sekuntia kerrallaan. Aika äitipolille oli muutenkin varattuna klo 9.20 joten en pitänyt mitään hoppua ja patistin isännänkin töihin hetkeksi. (Luulin että aika oli käynnistystä varten, mutta siellä vasta kuulin että se olisi tehty vasta maanantaina koska osasto oli niin täynnä. Olo oli kuin Jeesuslapsen äidillä: meillä ei ole sijaa majatalossa)

Polilla katsottiin et ei vielä paikat auennut ja pitkällisten odottelujen jälkeen sanoivat että voitaisiin mennä kotiin. Tähän en enää suostunut, sillä olin hermot kireellä ainaisen odottelun ja epämääräisten informaatioiden takia. Suostuivat ottamaan tarkkailuhuoneeseen. Supistukset alkoivat hiipumaan ja itseä suoraan sanoen vituttamaan. Ei kai tämä nyt tähän jäänyt. Kello alkoi lähentyä jo kuutta illalla ja supistukset olivat harvoja ja vähemmän kivuliaita niin suostuttiin kuitenkin antamaan yksi käynnistävä tabletti. Jäin innolla odottamaan tapahtuvaa vaikka varoiteltiin ettei mitään välttämättä tapahdukaan. Alkoi tapahtua ja ysiltä olin jo aikas kipiä ja sain kipulääkkeen piikillä. Olin aina luullut että supistus on nimenomaan supistava tunne, kiristävä vanne joka kovettaa mahan ihan näkyvästi, mutta mulla se oli vain selkeä mahakipu joka alkoi ja loppui. Laskettiin kännyn ajastimella välejä, jotka oli 6-10 minuuttia ja kesto 40-90 sekuntia. Isäntä kölli vieressä ja katsoi peliä, itse sain torkahdettua aina supistusten välissä.

N. yhden aikaan yöllä olo oli jo aika tuskainen ja siirryttiin saliin. Tipat sun muut paikalleen ja viimeistä kertaa pääsin vessaankin kävelemään. Ilokaasua naamaan ja sitten mentiinkin jo ihan muissa maailmoissa. En tarkkaan tiedä mitä seuraavina tunteina tapahtui, olin aivan sekaisin, kuulin pääni sisällä ääniä, sanoja lapsuudesta ja serkkupojan puhetta voimakkaasti murtaen. Isäntä oli aivan ihana pitäen kädestä kiinni, samoin kätilöopiskelija ihan kymppi plus. Kello taisi olla jotain kolme yöllä kun sain epiduraalin ja se vei kivut aika kokonaan, samoin tunnon vasemmalta puolelta. Mutta veipä se koko supistuksetkin. Pitkään henkilökunta tappeli jonkun laitteen kanssa ja asentelivat anturoita vauvan päähän. Kun omat supistukset alkoivat hiipumaan, piti niitä tipalla lisätä. Tämä tuotti taas lisäongelmia. Yhtäkkiä tuli käsky kontilleen ja happea ja jotain suihketta suuhun. Onneksi heti ei kerrottu että supistukset tulee tipan vuoksi jotenkin liian tiheään välillä ja se romahduttaa sikiön sydänäänet. Kamala paniikki. Tätä jatkui jonkin aikaa, välillä tippa kiinni, suparit loppuu ja sit taas lisäpotkua ja sydänäänet romahtaa. Alkoi olla hätä mitä nyt oikeen tehdään. Taisi olla jo aamuyhdeksän kun epiduraali rupesi lakkaamaan ja kivut taas ihan valtaisat. Olin pitkään ollut 4 cm auki eikä edistystä mihinkään. Lääkäri päätti että vielä kokeillaan lisätä supistuksia lisäävää lääkettä, jos sydänäänet heikkenee, mennään sektioon. Tämän kuultuani en enää voinut keskittyä muuhun kuin odottaa että "pääsisin" leikkuriin. Kivut olivat mielettömät. En tuntenut mitään supistuksia tai ponnistustarvetta, jatkuvaa tasaista tuskaa vain. Teki mieli hakata maha irti. Alapää tuntui räjähtävän. Olin kai jo enemmän auki ja sanottiin että sitten tulee puudutusta kun tarve ponnistaa. Ilokaasu ei enää auttanut. Eikä kyllä mikään. Sanoin jo että nyt työnnyttää ja sain piikit kohdunkaulaan, mutta sekin taisin olla liian aikaisin. Painetta tuntui alapäässä mutta ei suurta tarvetta ponnistaa. Siihen kuitenkin ryhdyttiin koska olin muuten valmis.

En tuntenut minkäänlaista edistystä asiasta ja teki mieli alkaa jo kerjäämään sektiota. En onneksi kai kauheasti kiukutellut henkilökunnalle. Välillä he kyselivät missä mättää kun vaan huusin ja itkin ja teki mieli laittaa kintut yhteen ja lähteä pois. Sektio oli pakkomielteenä päässäni enkä olisi enää jaksnut yhtään yrittää. Minuutit tuntui tunnilta. Kätilö sanoi että imukuppia harkitaan kun on ponnistettu tunti. Se tuntui päättymättömältä painajaiselta. Ponnistin kuitenkin vaikken tuntenut mitään tarvetta tai supistuksia. En tuntenut myöskään minkään liikkuvan missään vaikka kätilöt kovasti näkivät jo tukkaa. En tiedä missä vaiheessa, mutta yhtäkkiä paikalla oli paljon henkilökuntaa ja jalkatellinkejä laitettiin paikalleen. Imukupin kiinnitys lisäsi tuskaa. 3 ehkä 4 kertaa puserrettiin ja sain vähän tukea ja voimaa lisää kätilöltä. Paikat tuntui repeävän ja imukuppi lähti irti mutta yhtäkkiä vaan sanottiin että pää on ulkona. Kipu loppui siihen paikkaan ja kropan ulostulo tuntui jo helpotukselta. Kuului rääkäisy. Tyttäreni oli ulkona.

Jälkikäteen kuulin että kesto oli säännöllisistä supistuksista 14h 45 minuuttia ja ponnistuvaihe 36 minuuttia (vain!). Tunsin itseni epäonnistujaksi synnyttäjänä. Miksi se oli minulle niin vaikeaa, miksi en jaksanut yrittää kovempaa loppua kohden? Olisiko kaikki mennyt nopeammin ja ilman imukuppia jos olisin vain väkisin yrittänyt? Miksi tunsin että sektio oli ainoa ratkaisu enkä halunnut enää edes yrittää muuta? Ajatteleeko henkilökunta minun olevan ihan luovuttajatyyppi? Kuvitella, tälläisia ajatuksia pyörii päässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Leikkausalinkin sai käyttöön joku muu kovempaan tarpeeseen. Itse selvisin neljällä tikillä epparista enkä tikkausta edes tuntenut. Kyllä meikäläisen mieli on ihmeellinen.

edit. 29.6. ... Unohdin muuten kokonaan että epiduraalista tuli myös ihan järkyttävä tärinä. Jalat hakkas ku horkassa monta tuntia. En tiedä oliko salissa vielä jotenkin kylmä, mutta tutina oli mieletön.

Viime yönä olin varma että lähtö tulisi. Ei siis mitään fyysisiä tuntemuksia, päässä vaan sellainen ajatus et kohta mennään. Aamulla heräsin kuitenkin mahan kanssa.

Tunteet heittää laidasta laitaan. Mitä vielä pitää tehdä, mitä vielä voin/ehdin tehdä ennen kuin koko maailma muuttuu? Olenko varmasti valmis? Missä peruutusnappi? Osaanko mitään, opinko mitään? Onko oma elämä nyt loppu?

Viime viikon olin niin kiukkuinen kuin ampiainen. Sääliksi kävi sitä joka kanssani asuu. Varoitin kyllä että pinkeä kuin viulunkieli on tämän mamman hermo mut liekö se lohduttaa. Onneks muisti on niin hapero etten ole edes varma olenko aiheuttanut pahaa mieltä muissa ympärillä kävässeissä. Onneksi olin lähinnä kotona. Ketä nyt lohduttaa se tieto et se on vaan raskaana, jos ihminen on täysi kusipää.

Mutta tänään taas toinen mieli. Ärtyneisyys vaihtui viime hetkien paniikkiin, odotukseen ja kaipuuseen. Telkkarin ruudussa pikkuinen en näytä enää niin pikkuiselta. Se on nyt valmis ihminen joka vaan tarraa viimeisiä päiviä turvassaan. Koska nyt puhutaan enää päivistä, ei viikoista. Ehkä jopa tunneista. Who knows.

Maaginen luku rv 40+0.

Ekat viikot pelkäsi ettei olekaan raskaana. Tuulimuna tms. Varhaisultra pelasti. Sitten pelkäsi "kiinnijäämistä" ja jos niskapoimussa löytyykin jotain ja tarvii keskeyttää. Eka ultra ok ja uutisen uskalsi julkistaa . Sen jälkeen alkoi pelkäämään rakenneultraa. Jospa joku rakenteellinen vika, ei käsiä, ei aivoja. Huh, ei mitään ja liikkeetkin alkoi jo tuntua. Nyt loppuajan on saanutkin pelätä koska liikkeet lakkaa. No sitten tuleekin jo uudet pelot. Pysyykö se hengissä, syökö hyvin jnejne. Et kannatti valita tämä!

Huomenna on taas äitipolipäivä. Jännää nähdä mitä kokoa ollaan ja onko jotain uutta uutisoitavaa.

Synnytysvalmennus on käyty. Joka ei juurikaan antanut mitään. Miltei kaiken kerrotun olen jo netistä ja lehdistä lukenut. Etenkin tämän päivän vauvan hoito oli niiiiin boooring.

Ai, niin olen tainnut saada ekat raskausarvet. Tosin hyvin pienet ja ihan alavatsaan mutta tarvinnee silti rasvausta tehostaa.

Neuvojia piisaa taas joka lähtöön. Enää en yksinkertaisesti jaksa reagoida millään tapaa. Jos jaksaisikin kirjata taas kaikki ylös niin osaisi itse välttää moisia tulevaisuudessa. "Lähtö voi tulla koska vaan" NO VITTU ÄLÄ?!

Yks yyyyberärsyttävyys on vauva ja muutenkin lapsiajan rankkuuden jankuttaminen. Kyllä on kamalaa kun et nuku ja syöttöjä koko ajan ja vaippoja ja uhmaa. Miksi kaikki jankuttaa sitä KOKOAJAN. Olisiko kaksi ihmistä sanonut että on se ihanaakin vauvan/lapsen kanssa. Kun näitä valittajia on n. sata. Eikö kukaan muu oikeasti koskaan ajatellut ennen mukuloiden hankkimista et ne tekee muutakin ku nukkuu ja hymyilee? Huvittavinta et ne kaikkein kovimmat valittajat on just niitä jotka hehkutti vauvakuumeellaan ja olivat niiiin halukkaita äideiksi jo vuosia. Tuliko todellisuus vähän liian rankkana vastaan, voivoi.

Ja en, itse en todellakaan lukeudu niihin jotka luulevat että se helppous alkaa kun saan muksun pihalle ja hengaan sen kanssa päivät pitkät himassa. Että turha tulla kenenkään nyt avautumaan että et sinä vielä mitään tiedä. En tiedäkään. Mutta sen tiedän että tulen olemaan väsynyt ja äkäinen. Varmasti. Sitä ei tarvitse jankuttaa joka helvetin lauseessa. Piste.

Mistäs vielä valittais. Niin. Oudoksun myös sitä että automaattisesti oletetaan että kun olet raskaana, rakastat lapsia. Ei. En edelleenkään pidä muiden lapsista. Kiljuvat kakarat kaupassa saa hermot riekaleiksi. Kaikki vauvat eivät ole söpöjä. En halua joka mukulaa syliini tai leikitettäväksi. En halua toisten vauvojen kuvia seinille tai jääkaapin oveen. En silti ole hirviö. En halua kenenkään lapsille pahaa. Niistä kirkuvistakin pääsen eroon lähtemällä pois. Joidenkin ystävien vauvoja haluan pitää sylissä, jotkut ventovieraatkin on suloisia. Mutta niin on aina ollut, eikä oma tilanne muuta sitä mihinkään. Piste.

Pisteeksi pisteen päällä kivan kesäinen jalkaturvotuskuva